Mun lapsuuden kodin olohuoneessa asusteli virtahepo. Isä oli alkoholisti ja väkivaltainen eikä insestiltäkään vältytty. Äiti paapoi virtahepoa ja kulisseja pidettiin yllä salailemalla. Kodin sisällä tapahtuvista asioista ei saanut kertoa kodin ulkopuolella. Minä omaksuin roolin olla huomaamaton, näkymätön ja aiheuttaa mahdollisimman vähän huolta kenellekään. Äitin kuormaa oli turha enää kasvattaa. Kiltteyttäni kiiteltiin ja koulumenestykselläni kehuskeltiin kodin ulkopuolella.
Virtahepo muutti fyysisesti pois olohuoneestamme teinivuosinani, mutta virtahevon muutto sisältäni on ollut hidasta ja kivuliastakin. Olen ajoittain kuvitellut, että muutto olisi jo valmis, mutta tänään sain taas huomata, että hommahan on edelleen kesken. Joka kerta se vaan jaksaa hämmästyttää ja yllättää, miten pitkään jonkun asian käsittely voikaan kestää. Eikä siinä muu auta, kun avata ne viimisetkin laatikot, jotka olen yrittänyt piilottaa "vaatehuoneen" pimeimpään nurkkaan.
Olen työstänyt lapsuuden kokemuksiani vuosien varrella mm. terapiassa, kursseilla, kirjoja lukemalla, keskustelemalla, tunteitani kohtaamalla, sisäistä maailmaani tutkimalla, meditoimalla, kirjoittamalla ja anteeksi antamalla. Tärkein väline on ollut arjen ihmissuhteet, läheisten herättämät tunteet ja niiden tunnistaminen ja kohtaaminen. Aina niiden kohtaaminen ei ole ollut helppoa ja monta kertaa on ollut helpompi syyttää ja syyllistää läheisiä omasta pahasta olosta.
Tänään oli myös sellainen hetki. Miten helppoa olikaan heittää oma paha olo, omat pelot ja oma kyvyttömyys tarttua tilanteeseen, puolison silmille. Miten helppoa olikaan syyttää häntä pään työntämisestä pensaaseen. Miten helpottavaa olikaan hetkellisesti, kun sain sylkeä suustani oman pahanolon toisen niskaan. Ja miten vapauttavaa olikaan, kun toinen tajusi lopettaa ja antaa asian olla.
Olli lähti yläkertaan töihin ja minä jäin keinutuoliin. Otin kännykän ja olin turruttamassa itseni somessa. Pistin sen jostain syystä kuitenkin pois. Suljin silmäni ja jäin tunnustelemaan miltä kehossani tuntuu, mitä tunteita tunnistaisin ja mitä muistoja heräisi. Olin pitkään vain hiljaa ja sieltähän ne sitten tulivat.
Olen nykyisessä kodissani ajoittain tuo sama pelokas lapsi, aikuisen kehossa. Lapsi, jota kukaan ei puolusta ja jolla ei itsellä ole kykyä puolustaa itseään tai kotiaan. Miten vahva tuo lapsuuden kokemus voi edelleen olla ja miten se herättää saman pelon tunteen, joka lamaannuttaa ja tekee toiminnan mahdottomaksi. Ja vaikka järjellä ajatellen asia tuntuu naurettavalta, niin tunnetasolla se on totisinta totta. Tunnen edelleen möykyn rinnassani. Kurkkua kuristaa. Sanat eivät tule ulos suusta. Minun tulee vaieta, olla hiljaa ja huomaamaton, etten vain aiheuta kenellekään mielipahaa tai vaikeita tunteita.
Tunnen suurta kiitollisuutta ihmisistä ympärilläni. Heidän herättämistä tunteista. Siitä, että pääsen heidän avulla käsiksi pelkoihini. Saan kohdata ne ja vapautua niistä. Matkani jatkuu, askel kerrallaan. Jokainen hetki on lahja, vaikka se on ajoittain kääritty pakettiin, jota on vaikea tunnistaa lahjaksi. Jälkikäteen kun katselen, niin "rumimmasta" paketista on löytynyt usein se kaunein lahja <3.
Kuva: Linda Blomqvist Tansania
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti