Rakastettavat, kasvattavat sisarussuhteet

Mun lapsuuden perheestä on jäljellä viisi sisarusta, neljä tyttöä ja yksi poika. Isän saatoimme haudan lepoon viime kesänä sekavin tuntein, kun edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo lähes 30 vuotta. Äiti nukkui pois kesällä 2012, viettäen viimeiset päivänsä omassa kodissaan, saattohoidossa, lasten, lastenlasten, avopuolison, sukulaisten ja ystävien ympäröimänä.

Viimeiset päivät äitin vierellä olivat kauniit. Ulkona oli kesä kauneimmillaan ja sisällä oli lämmin tunnelma, surusta ja menetyksen tuskasta huolimatta. Me siskokset pidimme yhtä, veli ei pystynyt enää tulemaan äitin luokse viimeisinä päivinä. Me tytöt halusimme olla äitin lähellä. Halusimme jakaa äitin viimeiset päivät yhdessä. Kaikki riidat ja kaunat unohtuivat. Nuo päivät olivat ehdottomasti raskaimmat, mutta samalla kauneimmat päivät, mitä olemme siskojen kesken yhdessä kokeneet. Läsnä oli vain rakkaus.

Noista päivistä on pian kulunut neljä vuotta. Noihin neljään vuoteen on mahtunut paljon vihaa, katkeruutta, syyttelyä, välien rikkoutumista, kaunaa, pettymystä, pelkoa, välien selvittelyjä, eripuraa ja ihmetystä. Noihin neljään vuoteen on myös mahtunut paljon rakkautta, lämpöä, ymmärrystä, auttamista, lähentymistä, itseensä tutustumista ja itsensä ja toisten hvyäksymistä.

Meidän sisarusparvella lapsuus on ollut ajoittain haastava, pelottava ja turvaton. Ulkopuolisille ei kodin asioita saanut kertoa, kulisseja piti pitää yllä, vaikka sisällä kaikki sortuikin. Noita lapsuuden yhteisiä kokemuksia olemme vuosien varrella käsitelleet kukin omalla tavallamme. Välillä tosillemme huutaen. Ajoittain vetätyen. Toisinaan toisiamme haukkuen, syyttäen ja kadehtien. Ja monesti toisiimme pahaa oloa purkaen. On ollut myös hetkiä jolloin olemme puhaltaneet yhteen hiileen. Olemme puolustaneet toisiamme emmekä ole suostuneet enää tallattaviksi tai olemaan näkymättömiä. Yhteinen ronski huumorintajumme on kantanut yli monen haastavan hetken.

Lähes neljä vuotta sitten äiti siis lähti ja jätti meidät, tovoen, ettemme riitelisi. No eihän sellainen toive voi toteutua enkä usko, että äiti sitä edes kirjaimellisesti tarkoitti. Toivoi varmasti, ettei välimme katkeaisi kokonaan riidoista huolimatta. Ja että löytäisimme vahvuuden, joka meissä viidessä on yhdessä. Ja että riitojemme keskellä oppisimme hyväksymään toisemme. Ja että meistä jokainen löytäisi oman arvokkaan ja ainutlaatuisen paikkansa meidän sisarusten keskellä. Ja että pitäisimme huolta toisistamme ja tukisimme toisiamme aina kun se on mahdollista. Ja että näkisimme toistemme erilaisuuden, rikkauden ja kauneuden.

Meillä viidellä sisaruksella on ainutlaatuinen yhteinen historia. Olemme aina sisaruksia, tapahtui mitä tahansa. Kasvamme ja kehitymme toistemme avulla. Olemme toisillemme vahvoja peilejä, joiden avulla pääsemme käsiksi pelkoihimme ja voimme vapautua niistä. Meidän yhteinen historia ei ole ollut helppo eikä harmoninen ja tokkopa se sitä tulee olemaan tulevaisuudessakaan. Me olemme viisi ihanaa, erilaista ja ainutlaatuista persoonaa ja kun olemme kaikki yhdessä, niin siitä on harmonia kaukana. Ilo on ylimmillään ja meteli on ajoittain korvia huumaavaa ja suunvuoroa on vaikea saada, mutta olemme oppineet puhumaan ja kuuntelemaan sujuvasti yhtäaikaa.

Eilen oli aika mennä yhdessä sisarusten kanssa asuntoon, jossa vietimme viimeiset yhteiset päivät äitin kanssan. Äitin avopuoliso muutti asunnosta pois tammikuussa, ja meidän oli nyt aika mennä yhdessä muistelemaan äitiä ja lapsuuttamme, tavaroiden avulla. Ja miten kaunis päivä meillä olikaan. Ilo oli meidän matkassa. Nuroimme välillä hysteerisesti, melkein pissat housuissa. Riemun kiljahduksia kuului tämän tästä, kun kaapista löytyi joku ihana, lapsuuden muistot herättävä esine. Vietimme päivän yhdessä muistellen, siivoillen, nauraen ja joitakin tavaroita jakaen. Kotiin lähdimme ajelemaan illalla sydän täynnä iloa ja rakkautta ja sormessani äitin kihlasormus.

Voi mikä rikkaus ja rakkaus, että olen yksi meistä viidestä.